Tutkimuksen tekeminen on jatkuvaa epävarmuuden kanssa painimista. Uutta tietoa harvoin syntyy ilman sitä. Erehtyminen on tutkimusprosessin olennainen elementti.

Silti epävarmuus jaksaa jatkuvasti muistuttaa itse itsestään. Mitä jos epäonnistun?

Erityisesti aloittelevia tutkijoita piinaa tutkimusten mukaan huijarisyndrooma. Ajatellaan, ettei osata mitään. On jatkuvasti olo siitä, että pian korttitalo kaatuu.

Vaikka tällaiset epävarmuuden tunteet ovat kovin yleisiä, niistä puhutaan yllättävän vähän.

Mediatutkimuksen professori Joli Jensenin (2017) mukaan harvalla on sellaisia ohjaajia, jotka rehellisesti kertovat tutkimustyön epävarmuudesta. On jatkuvaa itsensä kyseenalaistamista, pelkoa, turhautumista, välttelyä, jumissa olemista, torjutuksi tulemista, käsikirjoitusten uusiksi kirjoittamista, uudelleen yrittämistä.

Tämän sijaan aloittelevat tutkijat kohtaavat tutkimusmaailman, jossa epävarmuutta ei haluta tuoda esille, vaan sitä piilotellaan. Tätä näkökulmaa tukee tutkimusjulkaisujen käytänteet, jossa epävarmuuksille ei useinkaan ole tilaa.

Pitäisikö epävarmuudesta päästä pois? Mielestäni ei.

Epävarmuus on oiva työkalu kriittiseen ajatteluun. Onko tämä asia varmasti nyt näin kuten väitän? Kirjoitanko nyt liian varmasti? Epävarmuus laittaa kysymään perusteita.

Toki epävarmuus voi myös lamauttaa. Silloin lienee syytä pysähtyä pohtimaan sitä, ettei aseta itsellensä liian suuria tavoitteita. Omia epävarmuuden tunteita on syytä tarkastella kriittisesti erityisesti tilanteissa, joissa syyttää itse itseään.

Jos ei yritäkään täydellisen hyvää, vaan kohtuullista; riittävän hyvää.

Epävarmuus kuuluu olennaisesti tutkimusprosessiin. Valitettavasti siitä puhutaan harvoin. Mielestäni siitä ei pitäisi yrittää eroon, vaan käyttää sitä reflektiivisenä työkaluna, jolla kehittää kriittisen ajattelun taitoja.