Yksi keskeinen osa akateemisen asiantuntemuksen kehittämistä on lukeminen. Vaikka lukeminen sinänsä luonnistunee meiltä kaikilta, niin sitä voi tehdä hyvin monella tapaa. Tässä tekstissä reflektoin omien lukemistottumuksieni muutoksia.

Yhtenä haasteenani lukemisen suhteen on aina ollut se, etten ole kovin hyvin muistanut sitä, mitä olen lukenut. Erityisesti tähän olen yrittänyt kehittää ratkaisuja.

Sosiologian perusopintojen aikana kopioin kirjoista ja artikkeleista suunnilleen kaiken sellaisen, jota ainakin otaksuin tarvitsevani joskus myöhemmin. Otin tekstiä suoraan talteen PDF-tiedostoista, skannasin lainauksia skannerikynällä fyysisistä kirjoista ja joitakin kirjoja skannasin talteen kokonaan. Oletettavasti tämän seurauksena minulle kertyi valtava määrä suoria lainauksia ja erilaisia skannauksia, joista en aina edes muistanut, miksi olin ottanut talteen. Ei mikään tehokkain tapa siis.

Näin jälkikäteen reflektoituna tekstin pelkkä lukeminen ja sen lainausten tallentaminen oli siitä mielekästä, että koin saavuttavani siinä jotain. Sivunumerot vaihtuivat nopeasti samalla kun uusia muistiinpanoja (lue: lainauksia) kertyi muistiinpanopankkiini. Jälkeenpäin voi vain ihailla niitä luettujen kirjojen ja muistiinpanojen määrää. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä se tehokkain tie omaksua uutta tietoa.

Nyt väitöskirjavaiheessa työmetodini ovat hiukan erilaiset.

Lukeminen ei tarkoita itselleni enää pelkkiä sivunumeroiden vaihtumista tai muistiinpanojen kertymistä. Sen sijaan lukemisessa tärkeää on luetun ajatteleminen. Tapani lukea muistuttaa ehkä enemmän keskustelua kirjoittajan kanssa, jossa kirjoittaja tarjoaa minulle virikkeitä omien päämäärieni edistämiseen.

Tämän ei edes aina tarvitse tarkoittaa mitään syvällistä paneutumista kirjoihin, vaan joskus lähinnä vain silmäilen niitä kirjoja läpi. Jätän myös joskus kirjoja kesken. Tärkeintä ei ole niinkään saada niitä kirjoja luettua loppuun, vaan tärkeintä on se, että pääsen omissa tavoitteissani eteenpäin. Toki, välillä tulee vastaan teoksia, joihin käytän paljon aikaa. Tällaisista aikaa vievistä kirjoista usein nousee niin paljon uusia ajatuksia, että eteneminen on todella hidasta. Tämäkään ei ole mikään ongelma, koska päämääräni ei ole kirjojen lukeminen loppuun, vaan omien ajatusteni eteenpäin vieminen.

Asia olisi tietysti erilainen, jos joutuisin lukemaan tentteihin. Niissä asioiden ulkoa opetteleminen ja keskeisten asioiden hahmottaminen on tärkeää. Nykyisin kun yritän väsätä artikkelikässäreitä, niin minulle riittää se, että pääsen lukemisen avulla niissä eteenpäin. Lukeminen on siis työkalun oman tekstin tuottamiseen.

Itse asiassa en enää kauheasti erota lukemista ja kirjoittamista toisistaan. Kun luen, niin kirjoitan edelleen itselleni ylös muistiinpanoja, mutta nyt kirjoitan niitä lähinnä omin sanoin. Koska olen kirjoittanut näitä muistiinpanoja omin sanoin, niin voin suhteellisen helposti käyttää niitä varsinaisessa tekstissäni - lähdeviitteen kanssa tottakai.

Olen myös huomannut, että joudun aina välillä muistuttamaan itseäni omista tavoitteistani lukemisen suhteen. Kysymykset kuten “miksi luen” ja “mitä kannattaisi lukea” ovat tärkeitä ajan pelastajia. Kaikista tehokkain lukija olen silloin, kun minulla on jokin päämäärä, esimerkiksi ongelma kässärissä, johon yritän löytää vastausta.

En silti halua olla jatkuvasti päämäärähakuinen. Sattumilla on oma merkityksensä siinä, minkälaiseksi se oma käsikirjoitus muotoutuu. Siksi on välillä hyvä yrittää lukea asioita laidasta laitaan, on se sitten aikakauslehtien artikkeleita tai kaunokirjallisuutta. Tämä on erinomainen strategia varsinkin silloin, jos on jo löytänyt oman tutkimusaiheensa. Erilaiset tekstit voivat antaa mielenkiintoisia oivalluksia omaan tutkimusaiheeseen, vaikka niiden kirjoittaja ei olisi edes koko tutkimusaiheesta tietoinen.

Kun nyt jälkeenpäin reflektoin omaa lukemistani perusopintovaiheessa, niin suurimpana haasteena minulla lienee ollut se, etten välttämättä luottanut omaan harkintakykyyni tarpeeksi. Koin paljon turvallisemmaksi toistaa muiden ajatuksia, mutta en uskaltanut ainakaan kovin usein lähteä dialogiin luetun kanssa. Koin turvalliseksi ottaa asioita todella paljon muistiin sellaisenaan, koska en halunnut tehdä lukemisen aikana virheitä. Ongelmaksi muodostui se, etten lähtenyt itse pohtimaan lukemaani, vaan sen sijaan yritin kerätä itselleni mahdollisimman tietoa, jota joskus tulen käyttämään.

Tällaisen haasteen voittamisessa auttanee mahdollisimman matala kynnys. Ei kannata odottaa kirjoittavansa mitään suuria oivalluksia, vaan kirjoittaa ylös vaikkapa niitä pieniä aavistuksia. Yrittää näiden aavistuksen kirjoittamisen pohjalta sitten selkeyttää niitä omia ajatuksia itselleen. Ainakin itselläni oivalluksia syntyy usein siitä, kun tarttuu myös niihin epävarmoihin ajatuksin alkuihin ja selventää niitä itselleen. Tällaisiin omin sanoin kirjoitettuihin ajatuksiin on myös paljon helpompi palata myöhemmin.

Ehkä loppujen lopuksi olen lukemisen suhteen strategisempi kuin ennen. Pidän lukiessa enemmän mielessäni ne omat tavoitteeni ja näkökulmani. Kirjoitan ajatuksiani ylös myös matalammalla kynnyksellä luottaen siihen, että lopulta palapelin palaset yhdistyvät ainakin jotenkin yhteen ja saan sen väitöskirjani valmiiksi.

Lisää akateemisesta lukemisesta ja kirjoittamisesta: Akateemisen lukemisen ja kirjoittamisen opas - Hanna Vilkka (2020) | PS-kustannus.

Lue myös kirjoitukseni muistiinpanojen tekemisestä.